There you are, nääntynyt yöllisestä itkusta, käpertynyt sohvalle,
the floor, at the foot of the bed, anywhere you fall you falling you falling down crying,
puoliksi hämmästynyt siitä, mihin keho pystyy, ei usko, että voi itkeä
enää. Ja siinä ne ovat, sukat, paita, alushousut
ja talvihanskat, kaikki löysässä kasassa vessan oven vieressä,
ja kaadut taas. Jonain päivänä, vuosien päästä, asiat ovat
toisin, talo kerrankin puhdas, kaikki paikoillaan, ikkunat
paistaa, aurinko tulee nyt helposti sisään, liukuu vahan
korkean kiillon yli puulattialle. Kuorit appelsiinia tai katselet linnun
nousevan viereisen katon reunasta, huomaat kuinka,
hetkeksi, sen ruumis on ilmassa pysähtynyt, vain hetki ennen kuin
kerää tahtoaan lentää siivillään ruffiin ja sitten tekee sen:
lentää. Luet, ja hetken aikaa tulee sana
, jota et ymmärrä, yksinkertainen sana kuten nyt tai mitä tai on
ja pohdit sitä kuin lapsi löytäisi kielen.
Is you ’ll say yet over and over until it began to have sense, and that’ s
when you ’ll say it, for the first time, out loud: He’ s dead. Hän ei ole
tulossa takaisin. Ja se on ensimmäinen kerta, kun uskot siihen.
– Dorianne Laux, from Smoke
* originally posted 22. toukokuuta 2014.