Kansainyhteisön on kuvattu eliöksi, joka voisi kehittyä, mutta jota ei olisi voitu rakentaa piirustusten pohjalta. Tämä erottaa sen Yhdistyneistä kansakunnista, joka rakentuu sen peruskirjan ympärille tietoisena pyrkimyksenä luoda yleismaailmallisesti tunnustetut normit kansainväliselle käytökselle.
muista kansainvälisistä virallisista järjestöistä poiketen Kansainyhteisön luonne on vähemmän selvästi liittouman tai sopimusjärjestelyn kaltainen kuin perhe. Monet Kansainyhteisön presidentit ja pääministerit sekä sen johtaja, kuningatar Elisabet II, ovat kiinnittäneet huomiota tähän perhetunteeseen. Kuten perhe, Kansainyhteisö on olemassa, koska sen jäsenet kokevat, että heillä on luonnollinen yhteys pitkään. Sen kehitystyö on ollut mahdollista, koska Kansainyhteisöyhteys oli jo olemassa.
jäsenet pitävät yhteyttä luonnollisena, koska heillä on yhteinen menneisyys, yhteinen kieli ja erimielisyyksistään huolimatta lisääntynyt kyky luottaa toisiinsa. Ne ovat käyttäneet tätä yhteyttä vahvistaakseen toistensa kehitystä ja työskennelläkseen yhteistyössä edistääkseen maailmanlaajuista sopimusta tärkeissä kysymyksissä, kuten kaupassa, velassa, sukupuolten tasa-arvossa, ympäristössä, terrorismin uhassa ja kansainvälisessä rahoitusjärjestelmässä.
historian ja ennakoinnin tuote
nykypäivän Kansainyhteisö ei suinkaan ollut väistämätön kehitys. Se syntyi voimakkaiden siteiden kautta, jotka kehittyivät johtajien ja kansan keskuudessa, erityisesti siirtomaavallan purkamisen aikana ja Kansainyhteisön kehityksen alkuvuosina itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä. Jawaharlal Nehrun ja Kwame Nkrumahin johtamien muutosten seuraukset tunnetaan parhaiten, mutta tällaisia käännekohtia on useita.
Dominion Status
1800-luvun alussa brittiläisen keisarikunnan politiikka alkoi pehmentyä suuremman itsemääräämisoikeuden paineen alla, aluksi lähinnä kehittyneimpien siirtomaiden Brittiläissyntyisen väestön taholta. Kanada sai ensimmäisenä itsehallinnon (1840-luvulla) ja myös ensimmäisenä dominion (1867). Dominion status, joka mahdollisti itsehallinnon ja laajan itsenäisyyden ulkoasioissa, muutti perusteellisesti siirtokunnan ja keisarivallan suhdetta. Ehkä juuri tässä hengessä brittiläinen poliitikko Lordi Rosebery vieraili Adelaidessa Australiassa vuonna 1884 ja kutsui imperiumia ”Kansainyhteisöksi”.
Australia saavutti dominion aseman, kun sen valtiot yhdistyivät Australian Kansainyhteisöksi vuonna 1901. Uusi-Seelanti seurasi vuonna 1907, Etelä-Afrikka vuonna 1910 ja Irlannin Vapaavaltio vuonna 1921. Viidellä dominiolla ja Intialla oli oma edustustonsa Kansainliitossa, joka oli YK: n edeltäjä.
Iso-Britanniaa ja dominioita luonnehdittiin Balfourin raportissa vuodelta 1926 ”Brittiläiseen imperiumiin kuuluviksi autonomisiksi alueiksi, jotka ovat tasa-arvoisia, eivät millään tavoin alisteisia toisilleen missään sisä-tai ulkoasioissa, vaikka niitä yhdisti yhteinen uskollisuus kruunulle ja ne liittyivät vapaasti Brittiläisen Kansainyhteisön jäseniksi”.
Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin vuonna 1931 hyväksymä Westminsterin perussääntö antoi laillisen tunnustuksen dominioiden tosiasialliselle itsenäisyydelle. Kanadan, Etelä-Afrikan ja Irlannin vapaavaltion parlamentit hyväksyivät nopeasti säädöksen. Australia otti sen käyttöön vuonna 1942 ja Uusi-Seelanti vuonna 1947. Newfoundland luopui dominion-statuksestaan ja liitettiin Kanadaan vuonna 1949.
tasavaltalaisten jäsenmäärä
samaan aikaan taistelu Intian (tuolloin myös Bangladesh Ja Pakistan) itsehallinnosta kiihtyi. Intia ja Pakistan itsenäistyivät dominioina ja Kansainyhteisön jäseninä vuonna 1947, ja Sri Lanka seurasi perässä vuonna 1948.
nämä tapahtumat merkitsivät Kansainyhteisön suunnanmuutosta, sillä nämä olivat ensimmäisiä maita, joissa itsenäistymispaine tuli alkuperäisväestöstä eikä yhteisöistä, jotka polveutuivat lähinnä brittiläisistä uudisasukkaista. Tämä loi perustan monirotuisen Kansainyhteisön kehitykselle.
silloin Kansainyhteisö joutui perustuslailliseen kriisiin. Oletettiin, että yhdistyksen tärkein side olisi se, että kaikilla jäsenillä olisi Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki valtionpäämiehenä. Intian perustuslakia säätävä kokous päätti ottaa käyttöön tasavaltaisen hallitusmuodon, mutta halusi silti pysyä Kansainyhteisön sisällä. Kansainyhteisön pääministerien kokouksessa 1949 sovittiin, että Intia voi pysyä jäsenenä tasavaltana, mutta hyväksyy monarkin ”itsenäisten jäsenvaltioiden vapaan yhdistymisen symbolina ja sellaisena Kansainyhteisön päämiehenä”.
tämä kehitys avasi tien muille valtioille, jotka hyväksyivät tasavaltaiset perustuslait (tai joilla oli kansallinen monarkki), tulla Kansainyhteisön jäseniksi. Vuoden 2006 alussa 53 jäsenestä 37: llä ei ollut kuningatar Elisabet II: ta titulaaripäämiehenä, mutta kaikki hyväksyivät hänet Kansainyhteisön johtajaksi.
kuningatar on myös valtionpäämies 16 Kansainyhteisön maassa, jotka kaikki ovat täysin itsenäisiä. Hän johtaa jokaista näistä valtioista erikseen. Yhdistynyttä kuningaskuntaa lukuun ottamatta maat, joissa kuningatar on suvereeni, tunnetaan nykyään muodollisesti maailmoina (vaikka termi on käytännössä käytännössä vanhentunut) ja kuningatarta edustaa kenraalikuvernööri, joka hoitaa muodollisia valtionpäämiehen virkoja.
Wind Of Change
Länsi-Afrikassa sijaitseva Kultarannikko itsenäistyi Ghanan tasavallaksi ja liittyi Kansainyhteisöön vuonna 1957, ensimmäisenä enemmistön hallitsemana Afrikan maana. Tämä merkitsi uuden kehityksen alkua, jota Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Harold Macmillan kutsui ”Afrikan läpi pyyhkäiseväksi muutoksen tuuleksi”. Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana Britannian valta päättyi monin paikoin Afrikassa, Aasiassa, Karibialla, Välimerellä ja Tyynellämerellä. Kansainyhteisön jäsenyys laajeni nopeasti.
Malaijakin (liitettiin myöhemmin Malesiaan) itsenäistyi vuonna 1957, ja sitä seurasivat Nigeria ja Kypros (1960), Sierra Leone Ja Tansania (1961), Jamaika, Trinidad ja Tobago sekä Uganda (1962) ja niin edelleen. Valtaosa itsenäistyvistä maista päätti liittyä Kansainyhteisöön. Kun Etelä-Afrikka otettiin takaisin vuoden 1994 vaalien jälkeen, jäsenmäärä nousi 51 maahan. Kamerun, joka oli itsenäinen vuodesta 1960, liittyi jäseneksi lokakuussa 1995 ja Mosambik, joka oli jo pitkään ilmaissut halunsa liittyä yhdistykseen ja ollut sen yhteydessä koko pitkän Etelä-Afrikan kamppailun ajan rotujen tasa-arvon puolesta, hyväksyttiin jäseneksi marraskuussa 1995.
muutamat maat eivät liittyneet. Myanmar (silloinen Burma, itsenäinen 1947) päätti olla liittymättä, ja Irlanti vetäytyi vuonna 1949. Useat pääasiassa Lähi – idän maat – entiset Yhdistyneen kuningaskunnan riippuvuussuhteet, mandaatit, protektoraatit tai suojeluvaltiot-päättivät olla liittymättä Kansainyhteisöön itsenäistymisen vuoksi. Malediivit itsenäistyi vuonna 1965, mutta liittyi järjestöön vasta vuonna 1982. Samoa (entinen Uuden-Seelannin hallinnoima YK: n Trust-alue) itsenäistyi vuonna 1962, mutta liittyi siihen vasta vuonna 1970.
kolme maata erosi Kansainyhteisöstä ja liittyi sen jälkeen uudelleen. Pakistan erosi vuonna 1972, kun muut jäsenet tunnustivat uuden Bangladeshin valtion (aiemmin osa Pakistania), mutta se toivotettiin tervetulleeksi takaisin järjestöön vuonna 1989, kun demokraattisesti valittu hallitus haki uudelleen liittymistä.
Etelä-Afrikan jäsenyys raukesi vuonna 1961. Kun siitä oli tullut tasavalta, Sen oli tehtävä virallinen jäsenyyshakemus. Kansainyhteisön vastustus silloisen hallituksen apartheid-politiikkaa kohtaan teki selväksi, että tätä ei myönnettäisi ja niin Etelä-Afrikka vetäytyi. Vuoden 1994 demokraattisten vaalien jälkeen myös Etelä-Afrikka toivotettiin tervetulleeksi takaisin liittoon, ja se liittyi uudelleen 1.kesäkuuta 1994.
Fidžisaaret lakkasi olemasta jäsen vuonna 1987: sotilasvallankaappauksen ja tasavallan julistamisen jälkeen Fidžisaaret salli jäsenyytensä raueta, kun sekin sai vain vähän kannustusta muilta jäseniltä hakea uudelleen. Kymmenen vuotta myöhemmin ja aloitettuaan perustuslaillisen uudistusprosessin maasta tuli jälleen jäsen lokakuussa 1997.
Nigeria, joka oli Kansainyhteisön jäsen vuodesta 1960 ja aktiivinen osallistuja monissa tärkeissä aloitteissa, erotettiin jäsenyydestä marraskuussa 1995, kun hallitusten päämiehet päättivät sen rikkoneen vuoden 1991 Hararen julistuksen periaatteita. Kilpailukielto oli aluksi kaksi vuotta. Kansainyhteisön ministeritason toimintaryhmä seurasi Nigerian (sekä Gambian ja Sierra Leonen) kehitystä vuodesta 1995. Vuoden 1998 puolivälissä uuden valtionpäämiehen liittymisen myötä Nigeria aloitti siirtymäohjelman kohti siviilidemokratiaa. Vaaliaikataulun valmistuttua vuoden 1999 alussa sen erottaminen Kansainyhteisöstä lopetettiin demokraattisesti valitun siviilipresidentin vannoessa virkavalan 29.toukokuuta 1999.
kolme jäsentä, Fidžin Saaret, Pakistan Ja Zimbabwe, on kukin viime vuosina erotettu järjestön neuvostoista odottamaan demokratian palauttamista perustuslain mukaisesti. Fidžin saarten kilpailukielto purettiin joulukuussa 2001. Zimbabwen hallitus erosi Kansainyhteisöstä CHOGMIN Zimbabwea koskevan lausunnon jälkeen joulukuussa 2003. Pakistanin kilpailukielto kumottiin toukokuussa 2004.
laajeneva Kansainyhteisön rooli
vaikka Kansainyhteisön jäsenyys on kehittynyt, sen tehtävät ovat kehittyneet rinnakkain. Vuonna 1965 Lontooseen perustettiin Kansainyhteisön sihteeristö, joka tarjosi liitolle omat hallinnolliset valmiudet palveluneuvotteluun ja muuhun yhteistyöhön. Kansainyhteisön johtajat perustivat myös Commonwealth Foundationin vuonna 1965, ja se aloitti toimintansa seuraavana vuonna, aluksi yhdistääkseen ammattien jäseniä ja myöhemmin myös tukeakseen kansalaisjärjestöjä ja edistääkseen Kansainyhteisön kulttuuria ja taidetta sekä viimeksi kansalaisyhteiskuntaa. Sitten vuonna 1988 Commonwealth of Learning perustettiin edistämään kehitystä ja jakamista avoimen oppimisen ja etäopetuksen tietoa, resursseja ja teknologiaa.
vuonna 1971 käynnistettiin Kansainyhteisön teknisen yhteistyön rahasto, joka perusti Kansainyhteisön kanavaksi, jonka kautta jäsenmaat voisivat auttaa toisiaan kehityksessään. CFTC: tä ei alusta alkaen suunniteltu pääomarahastoksi vaan molemminpuoliseksi taitojenvaihtojärjestelmäksi. Jäsenvaltiot osallistuvat siihen vapaaehtoiselta pohjalta ja voivat tarpeen mukaan hyödyntää sen varoja. CFTC oli kehitysmaiden teknisen yhteistyön varhainen edelläkävijä, sillä sen rahoitus antaa kehitysmaiden kokeneille asiantuntijoille mahdollisuuden tarjota taitojaan muille maille, jotka ovat pari askelta jäljessä kyseisellä kehitysalueella. Osana teknistä yhteistyötä Kansainyhteisö kehitti erityistaitoja avustaessaan maita esimerkiksi naisten edistämisessä, ympäristönsuojelussa ja nuorten osallistumisessa kehitykseen.
Kansainyhteisön rooli kansainvälisessä politiikassa kasvoi 1960-luvulta alkaen. Yhdistyksestä tuli yksi suurimmista maailmanlaajuisen rasismin vastaisen painostuksen keskuksista erityisesti Rhodesiassa (Zimbabwe), Etelä – Afrikassa ja Namibiassa-maissa, joilla on Kansainyhteisöyhteys.
se on myös antanut merkittävän panoksen maailmanlaajuisiin keskusteluihin kansainvälisistä talouskysymyksistä erityisesti asiantuntijaryhmänsä raporttien kautta, jotka käsittelevät muun muassa maailman Rahoitus-ja kauppajärjestelmiä sekä kehitysmaiden velkaa. Nämä raportit laativat asiantuntijaryhmät rikkaista ja köyhistä maista eri puolilta maailmaa, ja ne edustivat pohjoisen ja etelän välistä yksimielisyyttä tavasta edetä näissä maailmanlaajuisissa keskusteluissa.
erityisesti sen jälkeen, kun hallitusten päämiehet hyväksyivät Hararen Kansainyhteisön julistuksen lokakuussa 1991, Kansainyhteisö on pitänyt demokratian edistämistä erittäin tärkeänä. Neljä tärkeintä tapaa, joilla Kansainyhteisön sihteeristö on auttanut, ovat olleet vaalien tarkkaileminen, demokratian asiantuntijoiden toimittaminen pyynnöstä, työpajojen järjestäminen ja julkaisujen tuottaminen. Kansainyhteisön pääsihteerit ovat vuodesta 1991 muodostaneet noin 47 tarkkailijaryhmää ja 11 asiantuntijaryhmää, jotka ovat läsnä vaaleissa ja antavat suosituksia tulevaisuutta varten. Pelkästään kesäkuun 2002 ja kesäkuun 2003 välisenä 13 kuukauden ajanjaksona sihteeristö lähetti 13 demokratian asiantuntijaa kuuteen maahan; se on myös järjestänyt suuren sarjan työpajoja, joihin liittyy julkaisuja vaalipäälliköille, poliittisten puolueiden johtajille ja kansalaisyhteiskunnalle. Ja vuodesta 1995 lähtien Kansainyhteisöllä on ollut Millbrook-ohjelman ja Kansainyhteisön ministeritason toimintaryhmän kautta itsekurimekanismi Hararen julistuksen sisältämien periaatteiden ”vakavien tai jatkuvien rikkomusten” käsittelemiseksi.
Kansainyhteisö on myös käynnistänyt ohjelman, jolla autetaan jäsenmaita talouskehityksessä esimerkiksi uudistamalla julkista sektoria, edistämällä yksityisen sektorin kasvua sekä edistämällä kauppaa ja investointeja perustamalla Kansainyhteisön yritysneuvosto, Commonwealth Private Investment Initiative ja Trade and Investment Access Facility.