Elämme aikakautta, jossa valtioiden sisäisten konfliktien aiheuttama inhimillinen kärsimys näyttää kasvavan räjähdysmäisesti. Keskeinen haaste on edelleen se, miten luodaan poliittinen sysäys oikea-aikaisille, ei-valikoiville vastauksille inhimilliseen kärsimykseen (MacFarlane and Weiss, 2000). Todistamamme inhimillisen kärsimyksen ytimessä on haavoittuvien väestöryhmien ja erityisesti lasten ahdinko. Kaikista nykyajan konflikteja määrittelevistä uhkista lapsisotilaiden käyttö on yksi kauaskantoisimmista ja huolestuttavimmista suuntauksista nykyään. Jos ennen lapset pantiin taistelemaan nuoruudestaan huolimatta, nyt heidät pannaan taistelemaan nuoruutensa vuoksi.
Konfliktinestoa koskevissa uusissa lähestymistavoissa on otettava huomioon se, miten priorisoimme lasten suojelun. Kuten Graça Machel totesi: ”kollektiivinen epäonnistumisemme lasten suojelemisessa on muunnettava mahdollisuudeksi kohdata ongelmat, jotka aiheuttavat heidän kärsimyksensä” (2001, s. XI). On mahdollista, että kykenemättömyytemme ehkäistä konflikteja ja reagoida niihin korreloi suoraan siihen, ettemme ole suojelleet lapsia ja estäneet heidän tarkoituksellista käytöstään aseellisissa konflikteissa.
Early Warning
vuonna 2005 käyttöön otetusta Suojeluvastuu-doktriinista (R2P) on pyritty edistämään konfliktien ehkäisyä. R2P: n tarkoituksena on varhaisvaroitusindikaattoreiden idean avulla pakottaa globaali yhteisö toimimaan varhaisessa vaiheessa joukkotuhoaseiden ehkäisemiseksi. Yhdistyneet kansakunnat aikoi perustaa ”varhaisvaroitusvalmiuden”, jolla tiedotetaan oikea-aikaisista ja päättäväisistä toimista” (Guéhenno, Ramcharan and Mortimer, 2010). Jos voimme ymmärtää ja tunnistaa, milloin tämä joukkotuhoaseiden mobilisointi tapahtuu sen alkuvaiheessa, Voimme käyttää tätä kriittistä tilaisuutta tehokkaampien vastatoimien luomiseen.
”Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmässä on ilmiselvästi epäonnistuttu täysin ymmärtämään, että kansanmurhaan johtaneiden tilanteiden luonne ja kiireellisyys edellyttävät ainutlaatuista analyysia ja lähestymistapaa, joka oikeuttaisi toimeksiannon, joka on tarkasti räätälöity tätä tarkoitusta varten” (kuten Akhavan, 2011, s. 21). R2P on suunniteltu erityisesti estämään joukkotuhontarikoksia ja kansanmurhia ”kapealla mutta syvällä” lähestymistavalla, kuten Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Ban Ki-moon on hahmotellut: käsityksemme R2P: stä on siis kapea mutta syvä. Sen soveltamisala on kapea, ja siinä keskitytään pelkästään neljään rikokseen ja rikkomukseen, joista maailman johtajat sopivat vuonna 2005. Periaatteen ulottaminen koskemaan myös muita onnettomuuksia, kuten HIV/AIDS … heikentäisi vuoden 2005 konsensusta ja venyttäisi käsitettä niin, ettei sitä tunnistettaisi tai se olisi toiminnallisesti hyödyllinen. Samalla meidän on reagoitava syvällisesti ja hyödynnettävä koko Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmän, sen alueellisten, osa-alueellisten ja kansalaisyhteiskunnan kumppanien ja erityisesti jäsenvaltioiden itsensä (2008) käytettävissä olevaa ehkäisy-ja suojeluvälinepakettia.
tarvitaan kattava luettelo varhaisvaroitusindikaattoreista, joita maailmanlaajuinen yhteisö voi hyödyntää toimien perustelemiseksi. Lapsisotilaiden värväys ja käyttö kuuluu R2P: n toimivaltaan, mutta sitä ei ole vielä käytetty ennakkovaroitusindikaattorina. Sillä on mahdollisuus herättää maailmanlaajuista tukea ja samalla saavuttaa Ban Ki-moonin vaatimus ”kapeasta mutta syvästä” lähestymistavasta.
pääsihteeri Ban Ki-moon perusti huhtikuussa 2012 sisäisen arviointilautakunnan tutkimaan Yhdistyneiden Kansakuntien toimia Sri Lankassa. Paneelin raportissa todettiin, että Yhdistyneiden Kansakuntien toiminnassa oli tapahtunut ”järjestelmällinen epäonnistuminen”. Sen mukaan osa epäonnistumisista oli samanlaisia kuin Ruandassa. Tämän paneelin suositusten perusteella varapääsihteeri Jan Eliasson johti työtä, jonka tarkoituksena oli laatia suunnitelma suositusten toteuttamiseksi.tätä kutsutaan ”Rights up Front Action Plan” —toimintasuunnitelmaksi. Se on nyt muutettava toiminnaksi. Rights up Front-aloitteella pyritään ehkäisemään laajamittaisia ihmisoikeusloukkauksia.
hyväksyessään Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselman 2171 (2014) turvallisuusneuvosto ”sitoutui hyödyntämään paremmin kaikkia Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmän välineitä varmistaakseen, että uhkaavan verenvuodatuksen varoitusmerkit muuttuvat” konkreettisiksi ennalta ehkäiseviksi toimiksi ” (Yhdistyneet kansakunnat, 2014). Tällaista toimintaa voidaan havainnollistaa asettamalla lasten suojelu etusijalle rauhan ja turvallisuuden asialistalla, mikä voisi varoittaa meitä mahdollisesta kansanmurhasta.
Ensisijainen Turvallisuusongelma?
lapsisotilaiden käytön puutteista kertoo se, että rauhansopimusten puitteissa ei ole kiinnitetty huomiota lastensuojeluun ja lasten värväyksen ja käytön estämiseen aseellisissa selkkauksissa: ”sen jälkeen, kun lapsen oikeuksien yleissopimus hyväksyttiin vuonna 1989, sodan osapuolet ovat allekirjoittaneet 180 rauhansopimusta. Näistä vain kymmenen sisälsi erityisiä säännöksiä lapsitaistelijoille ” (Whitman, Zayed and Conradi, 2014). Lapsisotilaiden käytön ehkäisyn ja yleisen lastensuojelun priorisointi on kriittistä ymmärtää, koska lapsisotilaat liittyvät toisiinsa ennakkovaroituksen indikaattorina.
vaikka globaalin yhteisön painopiste on pitkälti reagoinut tilanteisiin, joissa lapsia on käytetty sotilaina, ennaltaehkäisyyn on panostettava enemmän. Kiinnittäessään huomiota aseidenriisuntaan, demobilisaatioon, kuntoutukseen ja yhteiskuntaan sopeuttamiseen eikä lapsisotilaiden käytön lopettamiseen kansainvälinen yhteisö on vain yrittänyt korjata rikkinäisiä eikä suojella kokonaisuutta. Kunnes tämä kysymys on nostettu turvallisuusagendalla, kansainvälinen yhteisö jatkaa erinomaisten mahdollisuuksien tuhlaamista estääkseen lasten värväämisen sotilaiksi (Whitman, Zayed and Conradi, 2014).
Ruanda 1994
vuonna 1994 olin Yhdistyneiden Kansakuntien Ruandan avustusoperaation (UNAMIR) joukkojen komentaja. Vaikka olen kirjoittanut laajasti kyseisenä aikana tapahtuneesta kansanmurhasta, en ole kertonut tarkemmin, mikä yhteys on lapsisotilaiden värväyksen ja käytön todistamiseni ja Ruandan kansanmurhaa edeltävän kehityksen välillä. Aivan kuten muukin kansainvälinen yhteisö, en ottanut yhteyttä lapsisotilaiden värväykseen ja käyttöön ennakkovaroitusindikaattorina joukkotuhoista tai kansanmurhista, ennen kuin aloin tarkastella tätä ilmiötä Roméo Dallaire-Lapsisotilasaloitteen parissa tekemäni työn linssin läpi.
Arushan rauhansopimus allekirjoitettiin 4. elokuuta 1993. Ensimmäinen tehtäväni oli kerätä tietoa ja raportoida rauhansopimuksen täytäntöönpanosta. Kun nyt katselemme taaksepäin, kun teimme ensimmäisen vierailumme Ruandan isänmaalliseen rintamaan (RPF), ensimmäinen asia, joka yllätti minut, oli se, kuinka nuoria sotilaat olivat. Vuonna 1990 RPF: llä oli vain 3 000 sotilasta, mutta vuoteen 1993 mennessä ne olivat paisuneet 22 000: een. Tämä voidaan suurelta osin ymmärtää pelkästään henkilöstöresurssien tarpeen ja RPF: n rekrytoitavaksi käytettävissä olevan väestön pienen koon vuoksi. Lapsisotilaat näyttivät kaikki olevan kurinalaisia, hyvin ruokittuja ja asianmukaisesti hoidettuja. Emme tehneet raportteja erityisesti lapsisotilaiden värväyksestä ja käytöstä, mutta totesimme teknisessä raportissa vuodelta 1993, että sotilaat vaikuttivat ”hyvin nuorilta”. Meillä ei myöskään ollut minkäänlaista koulutusta tai tietoisuutta asian esille ottamiseksi.
Forces armées rwandaises (FAR) oli kasvanut 5 000 sotilaasta 28 000 sotilaaseen lokakuusta 1990 elokuuhun 1993. Siirtotyöläiset ja työttömät miehet poimittiin tuolloin helposti rekrytoitaviksi kaukaa. Marraskuussa 1993 aloimme nähdä miesten marssivan kaduilla, ei univormuissa vaan roikkuvissa housuissa ja paidoissa, jotka olivat Interahamwe—järjestön (Mouvement républicain national pour la démocratie et le développement, MRND) väreissä. Interahamwe oli äärijärjestö MRND-puolueen nuorisoliike. Heidän luulisi olevan alle 18-vuotiaita kuten missä tahansa poliittisessa nuorisoliikkeessä, mutta siellä oli paljon ihmisiä, jotka näyttivät olevan vanhempia. Myöhemmin ymmärsimme, että vanhemmat ihmiset olivat ”johtajia”.
joulukuussa 1993 sain FAR: n jäsenten allekirjoittaman kirjeen, jossa viitattiin varoitukseen nuorisoliikkeistä. Tammikuussa 1994, kun katumielenosoitukset lisääntyivät, huomasimme, että Interahamwe käytti lapsia yhä enemmän hyväkseen. Jean Pierre-niminen tiedonantaja kertoi tehtäväkseen kouluttaa Interahamwe tappamaan. Hän selitti, että voi todistaa, että lapsia otetaan värvättäviksi ja koulutetaan tappamaan tutseja. Hän tuli UNAMIRIIN järjestämään asekätköjen takavarikointia, jotta niitä ei voitaisi jakaa. Kun ne oli jaettu, hän ilmoitti, etteivät ne voi lopettaa tappamista.
aseita jaettiin kovan luokan Interahamwelle, joka antoi käskyt, kun taas lapsille annettiin viidakkoveitsiä. Viidakkoveitsiä olisi paljon helpompi saada takaisin kuin aseita; myös lapsia käytettiin viidakkoveitsiin maataloustöissä. Kävimme sitten joissakin harjoituspaikoissa. Siihen aikaan näimme paljon lapsia ympärillä, kaikki siviilivaatteissa.
lisäksi yksi unamirin sotilastarkkailijoista kertoi tammikuussa 1994 havainneensa opettajien kertovan lapsille, että heidän piti mennä kotiin kysymään vanhemmiltaan, mitä etnisyyttä he olivat. Opettajat ilmaisivat huolensa uudesta direktiivistä, jolla valmisteltiin heidän oppilaitaan kansanmurhaan. Alle 14-vuotiailla lapsilla ei ollut henkilöllisyystodistusta, joten tämän uuden direktiivin ansiosta jokainen sai nähdä, keitä tutsit olivat luokassa. Sen olisi pitänyt antaa varoituskello, mutta mitään tällaista ei silloin tehty enempää.
kun kansanmurha oli täydessä vauhdissa huhtikuun puolivälissä 1994, Interahamwe käytti hyvin näkyvästi lapsia tappamiseen ja ihmisten tiesulkuihin. Lasten käyttö oli äärijärjestön tahallinen taktinen ja strateginen suunnitelma. Jos tämä hälytyskello olisi nostettu kriittiseksi varhaisvaroitustekijäksi, johon olisi voitu puuttua, olisi voinut olla mahdollista mobilisoida tukea, jolla olisi osoitettu voimavaroja lasten suojeluun, ja mahdollisesti estää tai vähentää huomattavasti génocidairien kapasiteettia.
johtopäätös
ymmärrys lapsisotilaiden käytöstä joukkotuhoaseiden edellytyksenä antaa myös enemmän tilaa käsitellä kysymyksiä rakenteellisin toimenpitein. Heikoissa ja hauraissa valtioissa lapset saadaan helpommin osallistumaan rikolliseen toimintaan. Tekijät, jotka tekevät heidät alttiiksi tällaiselle työlle, ovat erittäin samanlaisia kuin lapsisotilaat: heitä on runsaasti ja helposti saatavilla, he ovat taloudellisesti epätoivoisia, he ovat vajavaisia tai kouluttamattomia, heillä on vain vähän odotuksia saada ansiotyötä, ja he ovat jatkuvasti alttiina väkivallalle ja rappiolle, joka on ominaista epäonnistuville valtioille.
todisteita lasten osallistumisesta joukkotuhoihin ja kansanmurhiin on ollut toisen maailmansodan Hitler-Jugendista Kambodžan tappokentille ja Ruandan kansanmurhaan. Ilmiö ei ole uusi, mutta lapsisotilaiden käytön ja värväyksen välisen yhteyden ymmärtäminen ja tehokkaampien varhaisvaroitusjärjestelmien mahdollisuudet on vielä otettava käyttöön. Tämä lähestymistapa voi johtaa toimiin, joissa korostetaan lasten suojamekanismien vahvistamista—koulutusprosesseista yhteisön herkistymiseen, turvallisuusalan uudistuksiin ja riskiryhmiin kohdistuvien kustannustehokkaimpien investointien uudelleenarviointiin. Varhaisvaroitusmekanismien luettelon laajentaminen lasten sotilaiden tunnistamiseksi, priorisoimiseksi ja estämiseksi voi olla se konkreettinen toiminta, joka on väistänyt globaalin yhteisön ja jolla on kuitenkin valta luoda pitkän aikavälin systeemisiä muutoksia.
Akhavan, Payam (2011). Kansanmurhan estäminen: menestyksen mittaaminen sillä, mitä ei tapahdu. Criminal Law Forum, vol. 22, nro 1 ja 2 (Maaliskuu), s.1-33.
Ban, Ki-moon (2008). Puhe tapahtumassa aiheesta ”Responsible Suverenity: International Cooperation for a Changed World”. Berliinissä 15. Saatavilla http://www.un.org/sg/selected-speeches/statement_full.asp?statID=1631.
Guéhenno, Jean-Marie, Bertram G. Ramcharan ja Edward Mortimer (2010). YK: n ennakkovaroitus ja vastaukset laajoihin julmuuksiin. Yhteenveto Kokouksesta. Maaliskuuta. Global Centre for the Responsibility to Protect. Saatavilla http://www.globalr2p.org/media/files/un-early-warning-and-responses-to-mass-atrocities.pdf.
MacFarlane, Stephen Neil ja Thomas G. Weiss (2000). Poliittinen etu ja humanitaarinen toiminta. Security Studies, Vol. 10, nro 1 (Fall), s.112-142. Saatavilla http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09636410008429422#.VTEPJGRViko.
Machel, Graça (2001). Sodan vaikutus lapsiin. New York: Palgrave.
Yhdistyneet Kansakunnat (2014). Turvallisuusneuvosto, joka hyväksyy päätöslauselman 2171 (2014), lupaa käyttää paremmin koko järjestelmän kattavaa lähestymistapaa konfliktien ehkäisyssä. Saatavilla http://www.un.org/press/en/2014/sc11528.doc.htm .
Whitman, Shelly, Tanya Zayed ja Carl Conradi (2014). Lapsisotilaat: turvallisuusalan toimijoiden käsikirja. 2., Halifax: The Roméo Dallaire Child Soldiers Initiative.