olin noin yhdeksän maissa. Äitini mantra kotoa lähtiessäni oli: ”sinun on parasta olla matkalla kotiin, kun katuvalot syttyvät!”Lisäsin siihen huutomerkin, mutta en muista hänen huutaneen tai mitään. Hänen ei tarvinnut — se oli hänen äänensävynsä. Yhdeksänvuotias korvani poimi Jumalan pelon, johon hän vetosi.
” Yes, okay. Tulen kotiin ennen pimeää.”
tuskin olisin juossut portaita alas kellariin ja autotalliin, avannut autotallin oven, hypännyt pyöräni selkään ja ajanut kuin Lance Armstrongin Ranskan ympäriajoa varten kasvattama lapsi, jos olisin täysin sivuuttanut äitini varoituksen. Mistä hän tiesi, että näin kävisi? Olen varma, että mantra tuli uupumus luentoja tärkeydestä tulla kotiin ennen pimeää ja ajan mittaan ne widdled alas Ankara lause. Ihme, että hän päästi minut ulos.
Oh yeahhh! Se tunne, kun tuuli riepottelee kasvojani, pienet jalkani kaupustelevat kuin Indy 500-kilpa-auton pyörivät pyörät ja mieleni on jo heitoissa leikkimässä kavereiden kanssa. Olin vapaa! Olin elossa! Olin vain minä, mielikuvitukseni ja 1970-luvun Huffy Sweet Thunder! Olin kadulla, kun minun piti ajaa vain jalkakäytävällä! Kaupittelin stop-merkkejä, kaahasin risteyksissä-tiesin vain, että pystyin ohittamaan vastaantulevan liikenteen! Olen yhä elossa. Irrotin ajoittain käteni kahvatangoista ja harjoittelin hämmästyttäviä tasapainotaitojani. Nämä olivat aikoja ennen kypäriä ja polvisuojia. Kuka sellaista tarvitsi? Nyt kun ajattelen asiaa, olin luultavasti pääehdokas. Joka tapauksessa, Oh yeahhh!
pääsin määränpäähäni vielä tahdikkaana. Se oli aika paska kuva siitä, kenen kanssa pelaisin minä päivänä tahansa. Kuljin talosta taloon, kunnes jonkun vanhemmat joko antoivat heidän tulla ulos leikkimään tai toivottivat minut tervetulleeksi sisälle. Tänä päivänä minut toivotettiin tervetulleeksi sisälle. En muista koko elämäni ajan sitä pikkutyttöjen nimeä, joka oli kaiken siitä pyöräretkestä kertyneen innostukseni vastaanottopäässä. Kutsun häntä Laureniksi. Lauren on itse asiassa uskomattoman suloinen, rakastava ystävä, joka minulla on nyt ja lapsuudenystäväni näyttää nuorelta versiolta nykyisestä ystävästäni.
en muista kenen idea se oli, mutta Lauren ja minä päätimme leikkiä kotia. Olimme vuorotellen äiti, isä, Tytär, Poika, Koira, Kissa. Upotimme vanupalloja veteen ja pureskelimme niitä illallisenamme. Voin yhä kokea elävästi yllätykseni siitä, miten hyvältä vesi maistui vanupallon imeytymisen jälkeen. Olimme pariskuntana uskomattoman helliä ja suloisia toisiamme kohtaan. Ja niin rakastava ja ystävällinen lapsiamme kohtaan. Rakkaus oli teemana näytelmässämme sen puhtaimmassa yhdeksänvuotiaassa merkityksessä. Lauren ja minä olimme luoneet utopistisen maailman täynnä rakkautta, myötätuntoa ja jokaisen yksilön kunnioittamista täydellisyytenä.
” Oi poika, Haluatko lentää kuuhun sen sijaan, että menisit tänään kouluun? Levittäkää siipenne! Nähdään, kun palaat. Voitko muuten tuoda minulle yhden niistä herkullisista kuupiiraista?”
” tietenkin äiti. Mielelläni. Palaan varmasti päivälliselle. Odotan innolla niitä namia pumpulipalloja, joita teet! Rakastan sinua syvästi!!!”
” ja minä rakastan sinua poika!!!”
uppouduin täysin tähän maailmaan, jonka Lauren ja minä olimme luoneet. Jopa kirjoittaessani koen uudelleen sykkeeni kiihtymisen, kun avasimme itsemme pelissä paikkaan, jossa ei ole pelkoa. Se oli ensimmäinen kerta, kun todella tajusin, että pystyin käyttämään mieltäni paetakseni elämäni karuja realiteetteja. Olin törmännyt terapeuttiseen modaliteettiin, joka on sittemmin antanut minulle niin paljon rauhaa elämässäni. Olin täysin lumoutunut uudesta löydöstäni. Tähän mennessä elämässäni olin kärsinyt ylitsepääsemättömän paljon pahoinpitelystä. Pelin aikana, muutamassa minuutissa, olin paennut sitä kaikkea.
” Lauren, on päivällisen aika. Nikkin on mentävä kotiin.”
” Ahhh dad! Meillä on niin hauskaa!”
” Nikki voi tulla taas joskus toiste, kulta, sun äiti on dinner on the table.”
vedin verhot takaisin nähdäkseni, mitä katuvalojen kanssa tapahtuu. Hyvänen aika! Ulkona oli täysin pimeää! Hyvä on, hyvä on. Olin jäljillä. Jos voisin selittää äidilleni, hän ymmärtäisi, miksi olen myöhässä. Olinhan juuri löytänyt utopian rakkaudesta. Hyppäsin pyöräni päälle, En läheskään yhtä tarmokkaasti kuin Laurenille saapuessani, mutta luonteeseeni kuului olla aina hieman riehakas.
kaupustelin kuin pieni vanha rouva, jolla oli niveltulehdus molemmissa polvissa. Ei millään pahalla niveltulehdusta potevia vanhoja rouvia kohtaan, mutta Ranskan ympäriajo ei ollut enää tulevaisuuteni. Minulla ei ollut enää bensaa Indy 500-kisaan. Minun 1970-luvun Huffy Sweet Thunder tuli minun 1970-luvun Huffy hapan Whimper. Pysyin varovaisesti jalkakäytävällä, pysähdyin jokaisen stop-merkin kohdalla ja katsoin molempiin suuntiin ennen ylitystä ja pidin molemmat kädet tiukasti kiinni kahvatangoissa.
Okei, okei … okei … Suunnitelmani oli vain selittää, miksi myöhästyminen kotiin tällä kertaa oli paljon, paljon erilaista kuin muilla kerroilla. Ehkä voisin ilmaista, miten syvästi olin kärsinyt ja miten tämä oli minulle todellinen läpimurto. Miten en ollut koskaan aiemmin voinut kokea mitään tällaista. Se sai minut tuntemaan oloni onnelliseksi. Ja kuinka menetin ajantajuni kaiken autuuden takia.
tai – ehkä hän nukkuisi ja voisin vain hiipiä taloon ja teeskennellä, että olin ollut siellä koko ajan.
ei tällaista tuuria.
ratsastin kotiini. Autotallin ovi oli kiinni. Kuistin valo oli päällä. Ulko-ovi oli raollaan ja eteisen valot paloivat. Pudotin Huffyni pihatielle ja kävelin sisään etuovesta löytääkseni äitini eteisestä odottamassa minua.
” Where have You Been?! Olen etsinyt sinua kaikkialta!!!”
” olin Laurenin luona.”
” luulin kieltäneeni menemästä kenenkään taloon, Ellen tiedä missä olet!”
Oh yeah, I forgot about that. En koskaan saanut tilaisuutta ilmaista kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut sinä päivänä. Äitini piti varoitusteni hylkäämistä suoranaisena tottelemattomuutena, ja minua rangaistiin siitä ankarasti. Olin vain outo lapsi. Hukkasin helposti mielikuvitukseni ja rauhoittelin itseäni traumaattisessa lapsuudessani. Miten selität sen jollekulle, joka on juuri etsinyt sinua kuumeisesti läpi yön ja sanonut sinulle miljoona kertaa: ”sinun on parasta olla matkalla kotiin, kun katuvalot syttyvät!”?